Kultaako aika muistot?
Facebook nosti minulle muiston parin vuoden takaa. Tässä muistossa oli kuva silloisista luokkakavereistani ja minusta luokan pikkujouluissa. Ensimmäinen ajatus joka tuli päähäni oli, että tuota aikaa elämässäni en kaipaa sitten ollenkaan. Jotenkin koko tuo opiskeluaika Kuopiossa on jollain tavalla mun muistoissa aika harmaata ja ikävää aikaa. Mun koko muu elämä oli silloin Joensuussa, mutta jotenkin piti sitten elää myös siellä Kuopiossa.
Samaan aikaan pistin vielä kropankin sekasin, kun lopetin hormonaalisen ehkäisyn, eikä sitä seurannut akne ainakaan helpottanut mun oloani. Olin tavallista ärtyisämpi ja jotenkin tuntui, etten ollut ihan oma itseni. Oikeastaan koko tuo Kuopion aika tuntui sillä hetkellä kivalta ja virkistävältä, mutta nyt jälkeenpäin ajateltuna en viihtynyt siellä sitten ollenkaan. Tärkein syy on varmasti se, että mieheni ja kissani olivat Joensuussa. Jatkuva ikävä on todella kurja tunne.
Kerroinki jo aikaisemmassa postauksessa siitä, miten mun ”vaaleanpunaiset lasit” -alkoivat säröillä opiskeluaikana ja uskonkin sen olleen yksi niistä isoimmista asioista, jotka tekivät sen tunteen etten ollut oma itseni. Muutuin ehkä hieman kyynisemmäksi ja pessimistisemmäksi, vaikka aina olen ollut perusluonteeltani positiivinen. Ei siis ihmekään, etten tuntenut kuuluvani luokkaporukkaani, enkä varmasti ollut mitään kovinkaan miellyttävää seuraakaan. En myöskään oikein uskaltanut puhua mun hankalasta olostani uusille kavereilleni, koska mulla vaan kestää tosi kauan rakentaa luottamusta uusiin tuttavuuksiin. Niinpä koin paremmaksi pitää kaiken sisälläni ja vatvoa asioita omassa päässäni.
Nyt jälkeepäin katseltuna aika ei todellakaan ole kullannut muistoja vaan enemmänkin päin vastoin. Muistan kyllä tykänneeni asua Kuopiossa, mutta silti tuo opiskeluaika näyttäytyy mun muistoissa ikävänä aikana. Niinpä en kaipaa ollenkaan tuota opiskeluaikaa, vaikka tiettyjä luokkakavereitani kyllä on hieman ikävä. Osa mun luokkalaisista jaksoi olla mulle tosi ystävällisiä ja ihania, vaikka olinkin varmasti vähän hankala tyyppi. Parasta on kuitenkin ollut huomata, että alan pikkuhiljaa päästä pois tuolta kuopasta, joka mun ympärille rakentui. Alan olla taas enemmän positiivinen oma itseni ja muutenkin olo on huomattavasti parempi, kuin pari vuotta sitten. Osaltaan siihen voi myös vaikuttaa se, että aknekin alkaa olla kurissa ja yksi isotretinoinin sivuvaikutuksista onkin mielialan nouseminen. Eikä haittaa muuten ollenkaan! On niin kivaa taas naureskella typerille asioille ja keksiä hupsuja tarinoita asioiden ympärille.
Eteenpäin siis ja täytyypä tässä rakennella uusia kivempia muistoja, joita voi sitten kullalla koristella! ♥
Ihanaa viikonloppua kaikille! Kiitos kun ootte olleet mukana tähän asti! ♥